Suorittaja vai alisuoriutuja?

Sen verran olen kuunnellut saarnoja luterilaisissa kirkoissa, että olen oppinut, mikä on kaltaiseni taviksen helmasynti: suorittaminen. Itse asiassa en muista kovinkaan monta saarnaa, jossa ei olisi käytetty tuota sanaa Ja mikäs siinä, naisvoittoinen kuulijakunta ainakin nyökkäilee hyväksyvästi. Kukapa ei olisi joskus ollut se kiltti tyttö, joka hakee hyväksyntää vanhemmiltaan/opettajaltaan/mieheltään/esimieheltään jatkuvalla suorittamisella?

Jumalan edessä suorittaminen ei kuitenkaan auta – päinvastoin, se on uskon puutetta! Saamme kuulla, miten meidän pitäisi vain rohkeasti heittäytyä armon varaan.

Entä jos ajatuksesi kesken saarnan harhautuukin kääretorttuihin, jotka olet kiltteyttäsi leiponut messun jälkeisille kirkkokahveille. Niitä taisi tulla liian vähän… Mutta väliäkö sillä, joka tapauksessa olet nyt suorittaja, ja tunnet siitä syyllisyyttä. Onneksi saat kuulla, että Jumala armahtaa sinua kaikesta huolimatta. (Joku huomionkipeä olisi ehkä odottanut kiitosta, mutta se ei liity tähän.)

Yritetäänpä siirtää sama kuvio johonkin muuhun ympäristöön, vaikkapa hölkkätapahtumaan. Nyt oletkin terveellisistä elämäntavoista kiinnostunut, itsestäsi huolta pitävä kansalainen (jälleen tyypillisesti nainen). Suoritat kuuden kilometrin aamulenkin yhtä säännöllisesti kuin kilvoitteleva mallikristitty aamurukouksensa, ja viikonloppuisin teet rauhallisen pitkän lenkin. Tämä jatkuu ehkä vuosia.
Sitten ystäväsi houkuttelee sinut juoksutapahtumaan. Hän aikoo itse pistellä täysmaratonin, vaikkei ole juurikaan harjoitellut. Sinä et aio ottaa riskiä, vaan ilmoittaudut vain kympille, ja ehdottomasti vain hölkkäsarjaan, jossa ei oteta aikaa.

Luulenpa, että ystäväsi ei nyt ymmärrä sinua: olet treenannut kuin maratoonari, muttet halua ottaa vastaan maratonin hohtoa? Mikä alisuoriutuja sinä oikein olet?

Mitä oikein halusin sanoa näillä kirkko- ja hölkkäesimerkeillä? En tajua itsekään.

Meri Vesanto