Mitenkäs se työpaikan kahvipöytäkeskustelu meneekään? Jos puhutaan tasa-arvoasioista, lause aloitetaan helposti: ”En ole feministi, mutta”. Aloituslauseen tarkoituksena on suojata lausujaansa ikävältä leimalta. Feministi on tosikko. Hän ei naura härskeille vitseille, vaan haluaa pilata toistenkin ilon. Hän ei ole ajatellut asioita aivan loppuun asti, vaan on juuttunut kapeaan näkökulmaan, josta hän ei jääräpäisyyttään pääse irti. Sen sijaan hän katsoo asiakseen tuputtaa muille omia ajatuksiaan ja moralisoi, jos joku toimii epäoikeudenmukaisesti.

Entä jos puhutaan vaikkapa hengellisestä tilaisuudesta? Aloituslause kuuluu: ”En ole uskovainen, mutta”. Uskovainen on tosikko. Hän ei naura härskeille vitseille, vaan haluaa pilata toistenkin ilon. Hän ei ole ajatellut asioita aivan loppuun asti, vaan on juuttunut kapeaan näkökulmaan, josta hän ei jääräpäisyyttään pääse irti. Sen sijaan hän katsoo asiakseen tuputtaa muille omia ajatuksiaan ja moralisoi, jos joku toimii epäoikeudenmukaisesti.

Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivää ristinsä ja seuratkoon minua […] Joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee kunniassaan, Isänsä ja pyhien enkelien kirkkaudessa.” (Luuk. 9:23 ja 26)

Jeesuksen sanat kuulostavat hurjilta sellaisen kahvittelijan korvissa, joka haluaisi kyllä pelastuksen kruunun, muttei ikävää leimaa otsaansa. Löytyisikö kaappifeministeille vastaavaa pelotetta?

Meri Vesanto

Tapasin kesällä Dr. Catherine Kroegeria, joka on hyvän ystäväni ystävä, ja oli reilut 20 vuotta sitten perustamassa CBE:tä (Christians for Biblical Equality). Hän on teologian professori ja myös perustanut järjestön nimeltä PASCH (Peace and Safety in Christian home). Jenkeissä – ja Suomessa? – kristittyjen on vaikeata myöntää, että hierarkkinen opetus sukupuolista tuottaa väkivaltaa avioliittoihin. Ongelma oli jo John Wesley:n aikana. Tässä Cathrine Kroegerin kirjoitus aiheesta.

Lestadiolaisten ehkäisykielto on saanut aikaan ilahduttavaa keskustelua. Tämän päivän Kotimaa-lehti (26.3.2009) julkaisi myös minun ja Saaran haasteen piispoille, että myös kirkossa opetettaisiin sukupuolten välisestä tasa-arvosta, eikä ulkoistettaisi opetusta herätysliikkeille, jotka sitten opettavat kirkon julkilausumaa linjaa vastaan.

Elina Vuola haastoi samassa lehdessä lestadiolaisia johtajia kuulemaan naisten ääntä liikkeen sisällä. Hän on oikeassa siinä, että rajalinja tasa-arvon ja hierarkian välillä kulkee kirkkokuntien sisällä, ja uskontojen sisällä. Tasa-arvoa teologisesti kannattavat naiset vaikuttavat omien liikkeidensä sisällä ja heitä olisi kuultava. Johtajien pitäisi myös pystyä lausumaan opetuksensa ja niiden teologiset perustelut julki. Siis avoimuutta ja rehellisyyttä peliin.

Edellisen viikon lehdessä oli haastattelu alammaisuusteemasta, jossa haastateltiin mm. Eila Helanderia, Sari Roman-Lagerspetzia, ja hierarkkista ihmis- ja jumalakuvaa kannattavaa Soile Haverista (tulikohan nimi oikein?). Danielle Miettinen on kirjoittanut aivan fantastisen hyvän artikkelin teemasta. Siinä tulee ydinnäkemyksiä molemmilta puolilta hyvin esille. Mielenkiintoista, että myös hierarkian kannattaja perustelee kantaansa suoraan hierarkkisilla alamaisuussuhteilla kolmiyhteisen Jumalan sisällä. Omassa aineseminaarissanityössäni toin juuri esille sitä, että muutamat evankelikaaliset teologit rinnastavat tämän jopa areiolaiseen harhaoppiin. Mm. juuri tätä harhaoppia vastaan puolustautumiseksi kirjoitettiin ensimmäisten vuosisatojen uskontunnustuksia, jotka yhä yhdistivät kristillisiä kirkkoja. Tässä taistossa kirkkoisä Athanasios oli avainasemassa. Hän näki että Kristuksen asettaminen Isä-Jumalaa alemmaksi ‘jumaluudeksi’ itseasiassa turhensi pelastuksen. Siksi asia oli tärkeä. Silloinkin areiolaisuus vetosi aikansa konservatiivisiin kristittyihin, jopa piispoihin. Kuitenkin se todettiin yleisissä konsiileissa yhteensopimattomaksi kristinuskon kanssa. Uskon että vielä tulee aika – ja ehkä se on jo piankin – jolloin kristikunta kollektiivisesti toteaa että hierarkkiset suhteen, jotka määräytyvät sukupuolen mukaan, ovat yhteen sopimattomia kristinuskon kanssa. Näinhän tapahtui orjuuden tapauksessa. Varsin nopeasti, kun liike lähti vauhtiin, kristikunta muutti ymmärrystään pois siihen asti vallinneesta käsityksestä, että orjuus oli Raamatun vahvistama instituutio. Kyse on todella enemmästä kuin vain sukupuolten välisistä suhteista. Kyse ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin jumalakuvasta, ja aika perustavaa laatua olevasta sellaisesta.

Saara Ruokonen lähetti Suomi Express ohjelmaan 11.3.2009 kysymyksen arkkipiispalle ja lestadiolaisten johdolle teemasta. Ohjelmassa arkkipiispa vastaa kysymykseen. Aihetta käsitellään ihan ohjelman alussa tässä suora linkki.

Tässä Saaran kysymys kokonaisuudessaan:

Kysymysvinkki arkkipiispan haastatteluun lestadiolaiskysymyksessä

Hei!

Olen seurannut keskustelua lestadiolaisten ehkäisyasiasta ja kiitos teidänkin ohjelman, että asiaa edelleen käsitellään.

Kun lestadiolaispapit nimeävät kaikenlaisen syntyvyyden ehkäisyn synniksi ja siten olevan luonnollista, että uskovaiset siitä kieltäytyvät, niin toivoisin, että pyytäisitte seuraavassa ohjelmasssa arkkipiispaa selittämään, missä kohtaa synti hänen mukaansa tulee kuvaan mukaan.

Toki sama kysymys pitää esittää SRK:n puheenjohtajallekin, jotta vastauksia voidaan verrata.

Lähinnä ajattelen sellaista tilannetta, jossa nainen jostain syystä kieltäytyy yhdynnästä, niin voiko mies painostaa vaimoaan sillä, että tämä tekee syntiä, koska näin mahdollisesti estetään hedelmöityminen.

En tiedä, onko tämä asia jo mahdollisesti tullut esille jossain teille tulleessa yhteydenotossa, mutta minusta olisi erittäin tärkeää saada selville, painostetaanko naisia vastentahtoiseen yhdyntään syntiin syllistämisen perusteella. Tätä voisi tavallaan verrata painostamiseen aviollisen velvollisuuden täyttämiseen, mutta synnin käyttäminen painostuksen perusteena on minusta vielä raaempaa.

Terveisin

Saara Ruokonen
Helsinki

Olipa järkyttävän hyvä Voimala-niminen ohjelma eilen Yle 1:llä, jossa vanhoillislestadiolaiset (nykyiset ja entiset) keskustelivat yhteisön ehkäisykiellosta. Katsottavissa tästä. Yhteisön voima on aika raju. Kyllähän se tietysti sosiaalipsykologisista kokeista tiedetään. Paljon mitättömämpikin yhteisön paine saa suuren osan ihmisistä antamaan tappavia sähköiskuja toisille. Aikanaan Stanley Migramin kirja, Obedience to Authority, oli aika hurjaa luettavaa tästä asiasta. Silloin se sattui silmiini opiskelijakirjaston hyllyssä ja luin sen. Vasta myöhemmin kuulin, että se on todellinen klassikko teemasta. Kannattaa lukea muuten. Järisyttää maailmankuvaa hyvällä tavalla: murenee käsitykset ihmisen itsenäisyydestä.

Itseäni jäi pohdituttamaan, paitsi ihmisoikeuskysymykset, ja ev.lut. kirkon vastuu tai paremminkin vastuuttomuus, myös varsin maalliset asiat. Miten ihmeessä lestadiolaiset tuottavat 10-14 lasta varsin rutiininomaisesti, kun missään muualla ei nähdäkseni systemaattisesti moiseen päästä. Kaikkein köyhimmissäkin maailman maissa, joissa naisilla ei ole mitään seksuaalisia oikeuksia, keskimääräinen lapsiluku ei yleensä ole enempää kuin 7. Näin esimerkiksi Ugandassa. Myös näissä maissa lapset tuovat arvonlisää naiselle naiseuteen ja miehelle. Lapset ovat lisäksi tarpeen työvoimana ja vanhuuden turvana kun muita vakuutusmarkkinoita, kuten sairaus- tai eläkevakuutuksia ei ole. Lester Brown – yhdysvaltalaisen Earth Policy Institute:n johtaja, kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynässä 26.2. siitä, kuinka perhesuunnittelun tehostaminen on maapallon ykkösongelma. Näin olen itsekin Ugandassa useita kertoja käyneenä ajatellut. Ei ole paljon hyötyä kehitysprojekteista, ilman että tehdään jotain naisten aseman parantamiseksi. Sen myötä myös lapsiluku vähenee. Browin mukaan esim Iranissa muutos tapahtui nopeasti. Vuodesta 1989-1994 lapsiluku laski 7:stä alle kolmeen ymmärtääkseni ilman pakkoa, vain tiedottamalla, ja laittamalla pariskunnat ennen avioliittoluvan saamista ehkäisyvälinekurssille. Siis Iranissa! Uskonnollinen täyskäännös oli nopea. Voisivatko lestadiolaiset kyetä moiseen uskonopin pikamuutokseen? Tuskin.

Siis miten lapsiluku voi olla laajamittaisesti yhteisön sisällä 2 kertaa enemmän kuin kehitysmaista takapajuisimmissa? Ilmeisesti lestadiolaisilla on erityisen aktiivinen lapsiluvun maksimointipolitiikka. Vai onko se kenties niin, että Ugandassa miehet ovat välillä pois kotoa vieraissa tai kaupungissa, niin että naiset vähän ehtivät viettää joitain pieniä hetkiä, jolloin lapsilukua ei olla maksimoimassa. Länsimaissakin lapsiluku laski huomattavan matalaksi jo paljon ennen ehkäisyvälineiden tuloa markkinoille. Jollain lailla ihmiset pitivät lapsiluvun kurissa. Euroopassa ajoittain mentiin ainakin varsin myöhään naimisiin, mutta tämäkään ei selitä kehitysmaiden tilannetta. Siellä avioituminen on must ja mieluummin nuorena kuin vanhana. Siis mistä on kysymys?

http://charismamag.com/cms/news/archives/100908.php

Nainen (Sarah Palinin) on sopiva presidentiksi, mutta ei hengelliseksi johtajaksi, joka on vain miehen rooli. Argumentointi alkaa fokusoitumaan harhaopin ytimeen. Kyse ei ole naisen ‘luonnollisista, Jumalan luomista’ rooleista tai lahjoista, vaan…….?

Arvattavasti ainoa looginen syy pohjimmiltaan on ajatus, että naisen suhde Jumalaan on jotenkin heikompi – hän tarvitsee miestä väliin eli on olemassa hierarkia Jumalasta Kristukseen mieheen ja naiseen. Tätä ei voi yleensä ihan suoraan sanoa, vaikka niinkin tehdään, koska silloin ajauduttaisiin hierarkiaan Jumalan ja Kristuksen välillä, ikuiseen olemukselliseen sellaiseen, niin kuin naisen ja miehen välillä. Tämähän on vastoin ortodoksista kristinuskoa. Sitä samaa, jota nämä kirkkokunnat mielestään henkeen ja vereen puolustavat ollen kuitenkin tosiasiassa ristiriidassa kirkon yleisten uskontunnustusten kanssa. Kolmiyhteisen Jumalan sisällä ei ole hierarkiaa, mikä on tosin väite jolla oli laaja levikki 300-luvulla. Juuri tätä harhaoppia vastaan tehtiin nykyiset uskontunnustukset. Onneksi ne ovat keskuudessamme edelleen!

Piispa John Vikström on kirjoittanut teemasta mielenkiintoista tekstiä viime vuoden puolella tässä koskien naispappeuden vastustajien argumentoinnin puutteita, eli sitä miten asiasta on tehty virkakysymys (mitä se ei luterilaisuudessa ole) ja unohdettu ‘alamaisuus’-kysymys, mikä olisi oikea, mutta vaiettu perustelu naispappeuden vastustajille. Näin siis Vikströmin mukaan.

Kommentteja?

Olen juuri saanut valmiiksi pro gradu -tutkielmani parisuhteen valta- ja vastuurakenteista. Tutkimusjoukkona olivat HNMKY:n avioliittoleiriläiset. Tutkimustulosten mukaan tasa-arvoiset ja yhdessä vastuuta kantavat pariskunnat voivat paremmin kuin epätasa-arvoisissa avioliitoissa elävät pariskunnat. Kuitenkin HNMKY:n avioliittokursseilla opetetaan hierarkkista parisuhdetta, jossa mies on vaimon auktoriteetti ja johtaja. Mielestäni on turha väittää tällaista opetusta tasa-arvoiseksi. Vaikka miehen johtajuuden väitetään olevan palvelevaa johtajuutta, kuuluu vaimolle kuitenkin päävastuu kotitöistä. Opetus ja viime aikoina kuullut väitteet opetuksesta eivät täsmää.

Uudessa testamentissa sanan ”pää” (kefalee) yhteydessä ei puhuta johtamisesta. Paavalin mukaan ”jokaisen miehen pää on Kristus” (1 Kor. 11:3). Lause on epätosi, jos pää tarkoittaa johtajuutta. Kristus ei todellakaan ole jokaisen miehen johtaja – valitettavasti. Pää tarkoittaa mm. alkusyytä ja yhteenliittäjää. Nainen on alkuisin miehestä, seurakunta Kristuksesta. Ihmettelen, että miehen auktoriteettiasemaa naiseen nähden pidetään raamatullisena. Mies asetetaan HNMKY:n opetuksessa perheen papiksi ja profeetaksi, vaikka Raamatun mukaan ihmisen ja Jumalan välillä ei ole muita välimiehiä kuin Jeesus Kristus (1 Tim. 2:5).

Avioliittokurssien opetus sukupuolten erilaisuudesta edustaa pakanallista dualismia. Ihmiset jaetaan sukupuolen mukaan järkevään ja loogiseen mieheen ja lapselliseen, tunnevaltaiseen naiseen. Naiseen liitetyt määritelmät vastaavat pitkälle Uuden testamentin kuvausta hengellisestä alaikäisyydestä. Miehiin liitetyt ominaisuudet puolestaan ovat löydettävissä hengellisen aikuisuuden puolelta. Kun sukupuolet määritellään näin, onkin helppo perustella miehen johtajuutta. Raamatussa kuitenkin on erilaisia naisia ja miehiä, ja esimerkiksi Sananlaskujen luvun 31 ihannevaimo on järkevä ja harkitseva liikenainen. Sen sijaan Kuningasten kirjoista voi lukea, millaisia tunnevaltaisia oikkupusseja ja harkitsemattomasti käyttäytyviä miehiä pääsi hallitsijoiksi. Niiden tarinoiden perusteella voisi ”raamatullisesti” päätellä, että mies ei sovi johtajaksi.

HNMKY:n avioliitto-opetus varmasti pyrkii hyvään, mutta on monin paikoin epäraamatullista. Se on myös loukkaavaa ja alistavaa sekä miehille että naisille. Miesten rooli kaventuu eikä anna tilaa erilaiselle tavalle elää miehuutta. Miehelle tulee suorituspaineita ja riittämättömyyden kokemuksia, kun hän ei täytäkään Kristuksen paikkaa perheessä. Vaimo pettyy mieheensä ja alkaa nalkuttaa. Näin luodaan puolisoiden välille eripuraa ja raja-aitoja. Sitten tarvitaankin avioliittoleiriä syntyneiden ristiriitojen selvittelyyn.

Nina K. Hyttinen

Julkaistu Kirkko ja Kaupunki – lehdessä hiukan lyhyemmässä muodossa 9.4.2008

Avioliittokoulukeskustelun yhteydessä on noussut esille käsitys tasa-arvosta ja erilaisuudesta avioliitossa. Erilaisuus nähdään miehen suurempana luontaisena aloitteellisuutena ja vastuullisuutena kodin ulkopuolisista asioista.

Naista taas pidetään luontaisesti vastaanottavaisempana, kotiin ja lapsiin suuntautuneena. Stereotyyppinen nais- ja mieskuva palveli historiassa miesten valta-asemaa ja oli perusteluna sille, että naisia ei päästetty yliopistoihin tai palkkatyöhön. Toisin on tänään.

Kirjan (Kasvun hedelmät – kuka sai ja kuka jäi ilman?, toim. Heikki Taimio, TSL, 2007) artikkelissa pohdin ekonomistikollegojen kanssa tasa-arvon kehittymistä Suomessa. Totesimme, että kehityskulku on pidemmällä aikavälillä heikentänyt miesten neuvotteluvoimaa avioliitoissa. Ennen naiset olivat taloudellisten ja koulutuksellisten vaihtoehtojen puutteessa pakotettuja alisteiseen asemaan perheessä. Nykyään yksinhuoltajanainenkin pärjää taloudellisesti.

Koska koti ja lapset ovat yhä – usein naisten tahdosta – äitien aluetta, isien suhde lapsiin jää satunnaisemmaksi. Nykyään yleisemmät avioerot kohtelevat isää tyypillisesti erittäin karusti: hän menettää etäisempänä vanhempana usein käytännössä lapsensa, vaimonsa, kotinsa, ja joutuu entistä enemmän pelkästään ansaitsijan rooliin, maksamaan elatusapua. Ero on miehille myös suurempi henkinen kriisi kuin naisille. Siitä lähtee usein liikkeelle syrjäytyminen yhteiskunnassa.

Koska erot ovat hyvin yleisiä, jokainen aviomies joutunee olemaan varuillaan sen suhteen, että miellyttää vaimoaan. Koskaan ei voi olla varma, etteikö vaimo joku päivä ilmoita erosta. Se tulee usein miehelle täytenä yllätyksenä. Tilanne tuo mieleeni monen kehitysmaan naisen arjen: on toimittava puolison oletetun tahdon mukaan, jos ei halua ottaa riskiä, että oman elämän edellytykset ovat pirstaleina. Sukupuolten välisiin eroihin perustuva avioliitto-opetus miehestä perheen päänä on näin kääntymässä miestä itseään vastaan. Nykyoloissa se vahvistaa entisestään naisen asemaan kodin ’valtiattarena’.

Anne Mikkola

ekonomisti ja teol. yo.

Julkaistu Kirkko ja Kaupunki -lehdessä 2.4.2008