Onko pappi kristittynä aikuisempi kuin maallikko?

Viimeaikoina on Kotimaa-lehdessä käyty keskustelua julistuksen sisällöstä, niin radiohartauksissa kuin jumalanpalveluksissakin. Niissä on oltu huolissaan siitä, ettei sisältö palvele tarkoitustaan tai puhuttele kohderyhmää. Minusta tämä huoli on aiheellinen. Syitä löytyy monia ja yksi niistä on perussuhtautuminen seurakuntalaisiin.

Arjen yhteyksiä

Olen kotoisin pienestä maalaiskylästä, jossa isäni piti pyhäkoulua ja veti lähetysompeluseuraa naapurin emännän kanssa. Kun koulussa ja rippikoulussa opetettiin yhteisestä pappeudesta, muistan mieltäneeni sen isäni ja naapurin emännän toimintaan.

Miten yhteinen pappeus pitäisi ymmärtää ja miten sen pitäisi näkyä? Miten sillä voitaisiin lisätä tietoisuutta siitä, mitä kristinusko on arjen elämässä? Meillä seurakuntalaisillahan on oman elämänpiirimme kautta laajat verkostot, joissa kohtaamme ihmisiä arjessa, perheissä, naapureina, työssä ja harrasteissa, kohtaamme jopa niitä, joilla ei ole mitään kosketuspintaa seurakuntaan.

Näissä arjen yhteyksissä voisimme rohkaistua viestimään luontevalla tavalla, sanoin ja teoin, miten kristinusko toimii jokapäiväisessä elämässämme, sen iloissa ja suruissa, eikä pelkästään kirkossakäyntinä ja toimituksiin osallistumisena. Tällä tavalla ne, jotka seuraavat elämämme arkea kaikessa sen raadollisuudessa, kokisivat, että kristinuskolla ja sitä kautta myös kirkkoon kuulumisella on todellista merkitystä meille. Aitoja esimerkkejä nähdessään ne, jotka kokevat kirkon etäiseksi, voisivat rohkaistua etsimään omaa tietään syvempään yhteyteen Jumalan ja Hänen seurakuntansa kanssa.

Piispa Pihkala luterilaisesta maallikkoudesta

Yhteistä pappeutta tutkiessani löysin netistä aarteen, piispa Juha Pihkalan puheenvuoron Luterilainen maallikkous, jonka hän piti vuonna 2001 Aitolahden seurakunnan piispantarkastuksessa. Pihkala kertoo, miten uskonpuhdistus mursi kahden tason kristillisyyden mallin ja miten Lutherin mukaan arjen maailma oli Jumalan luomana yhtä arvokasta kuin kaikki se, mikä tapahtuu hengellisessä elämässä. Samalla elpyi uusitestamentillinen ajatus kristittyjen yhteisestä pappeudesta: Jumalan kansa on yksi pyhä papisto eikä kirkon erityinen pappisvirka ole sen ulkopuolella, vaan sen sisällä, Pihkala painottaa.

”Lutherin ajatukset ovat kuitenkin toteutuneet käytännössä aika hitaasti. Vasta 1800- ja 1900-luvuilla on maallikkojen hengellinen pappeus alkanut vähä vähältä konkretisoitua. Liioittelua olisi vieläkään puhua läpimurrosta, mutta tietty sillanpääasema on toki saavutettu”, Pihkala jatkaa.

Tiivistäessään luterilaista maallikkousmallia Pihkala nostaa sen keskeisiksi piirteiksi mm. seuraavat seikat: kutsu yhteiseen pappeuteen tapahtuu kasteessa ja vastuu evankeliumin eteenpäin viemisestä kuuluu myös yhteiselle pappeudelle.

Miten edetä kirkossamme kohti yhteistä pappeutta?

Jotta voisimme täyttää yhteisen pappeuden tehtävämme, me seurakuntalaiset tarvitsemme siihen opetusta ja tukea. Helsingin seurakuntayhtymän viestintäohjeeseen siitä jo saatiin maininta. Mutta jotta yhteinen pappeus oikeasti koettaisiin osaksi seurakunnan työtä, työntekijöiden, erityisesti pappien, on tämä asia miellettävä. Ja siihen hekin tarvitsevat opetusta, sillä ei opettaja voi opettaa enempää kuin mitä hän itse osaa ja ymmärtää.

Me seurakuntalaiset tarvitsemme myös sosiaalisen yhteisön, johon tunnemme kuuluvamme ja jossa syntyy seurakuntalaisten kesken vuorovaikutusta ja ystävyyssuhteita. Tämä yhteisö olisi myös tukiverkosto ja kasvupaikka yhteiseen pappeuteen sekä se syli, johon voidaan pyytää ja ohjata tulokkaita.

Herätysliikkeille maallikkotoiminta on aivan oleellista ja ne järjestävät myös koulutusta, samoin ainakin Helsingin kristillinen opisto. Pihkalan mainitsemiksi maallikkojen hengellisen pappeuden sillanpääasemiksi voidaan lukea myös Tuomasyhteisö ja Kotiryhmäverkosto Helsingissä sekä soluyhteisö Messukylän seurakunnassa Tampereella. Malleja toiminnasta siis on jo.

Asennemuutoksen tarve

Vaikka Jeesus sanookin, että uskon vastaanottaminen edellyttää lapsenkaltaisuutta, luottamusta siihen, mitä sanotaan, niin Paavali puhuu myös aikuisuuteen kasvamisesta, vastuunottamisesta. Me seurakuntalaiset olemme yhä paremmin koulutettuja ja meidät on opetettu myös itsenäiseen ajatteluun. Haluamme siis, että meidät otetaan seurakunnassa tasavertaisina ja kuten Pihkala sanoo, ”pappi ei ole kristittynä yhtään ’aikuisempi’ kuin maallikko. Suhde ei ole holhoava ja holhoukseen taipuva isä/äiti-lapsisuhde, vaan samantasoisten kumppaneiden vuorovaikutussuhde, jossa molemmat ’virat’ ovat sekä jakamassa että vastaanottamassa.”

Ymmärtääkseni kirkon työntekijäkeskeisyys ja malli seurakuntalaisista toiminnan kohteena nousee historiasta, ajalta, jolloin kirkko ihan oikeasti opetti kansaa lukutaidosta alkaen ja muutenkin valvoi kuria ja järjestystä. Ne ajat ovat kuitenkin ohi.

Saara Ruokonen
seurakunta-aktiivi Helsingistä

Lähetetty Kotimaa-lehteen syyskuussa 2006.