Alamaisuuden pitäisi olla ennen kaikkea aina molemminpuolista. Usein alamaisuutta yritetään suorittaa ”hampaat irvessä” tai nöyristellen, koska sitä pidetään esimerkiksi hyvän vaimon ominaisuutena. Tällainen avioliitto-opetus on surullisen vallitsevaa vielä kristillisissä piireissä. Olen itsekin nuorena aviovaimona saanut tällaista opetusta seurakuntani taholta ja yritin toteuttaa tuota hyvän vaimon mallia, vain huomatakseni, että yksinpuolinen alamaisuus ei vielä tee avioliitosta toimivaa vaan enemminkin särkee yhteyden ja loitontaa puolisoita toisistaan.
Yritin antaa miehen tehdä päätöksiä etten aina itse olisi äänessä. Se oli hirveän hämmentävää, koska olimme ennen kaikkea ystäviä ja ystävyyssuhteet eivät perustu siihen että vain toinen osapuoli kantaa vastuun asioista ja päättää. Se ei enää ole ystävyyttä. Mieheni koki sen hämmentävänä, koska hän oli tottunut siihen että kaikki asiat tehtiin yhdessä. Ja hän koki jääneensä aika yksin. Lopulta me erosimme tämän takia seurakunnasta, koska yhteisön asenne oli niin ahdistava. Mm. seurakunnan pastori sanoi meille mm. että miehen tulee huolehtia raha-asioista, ja ihmeteltiin, miten olin voinut pitää oman sukunimen. Mieheni koki loukkaavana sen että koska hän on mies, niin hänen pitää olla jonkun tietyn mallin mukainen. Tästä tuli erityisesti ongelma, koska hän ei ole perinteiseen malliin luontaisesti sopiva.
Ajattelen, että jos mieskuva (tai naiskuva) olisi avarampi, niin ehkä homoseksuaalisuuskin olisi vähäisempää, kun miehet (tai naiset) jotka eivät koe olevansa perinteisen miehekkäitä (tai naisellisia) voisivat kokea olevansa silti normaaleja ja hyväksyttyjä. Omassa lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat tämän takia vieraantuneet kristillisyydestä ja ajautuneet etsimään identiteettiään seksuaalivähemmistöistä, sillä perinteinen mies-naiskuva ei jätä paljon tilaa erilaisuudelle. Kristilliset yhteisöt ovat aika tehokkaasti sulkeneet silmänsä tältä asialta.
kirj. Jenni
